Sosiaalinen media on muuttanut vapaaehtoisen, yhteisöllisen työn luonnetta eräällä merkittävällä tavalla. Ihmiset voivat helpommin kuin aiemmin kommentoida tekemiseen mielestään liittyneitä puutteita tai koettuja vääryyksiä. Aikaisemmin purnattiin selän takana, mutta kommentit eivät samassa määrin kantautuneet tekijöiden tietouteen. Negatiivinen kommentti, jota emme kuule, ei meihin myöskään vaikuta.
Nämä negatiiviset kommentit ovat varmasti niiden kirjoittaneiden mielestä oikeudenmukaisia ja vain havaintoja tilanteesta, mutta sille, joka on käyttänyt vapaa-aikaansa yhteisten asioiden hoitoon, kommentit voivat tuntua epäreilulta. Ei sellaista hyvää tekoa, joka jäisi rankaisematta.
Olemme varmasti kaikki huomanneet tätä tapahtuvan. Itsekin olen saanut tästä osani. On toki huomattava, että ympärillämme on valtavasti pro-sosiaalista, eli yhteisöllisyyttä tukevaa käyttäytymistä. Kehuja naapurille, joka on ollut aloitteellinen yhteisen pihan hoidossa. Innostumista uusista ideoista yhdistystoiminnan kehittämiseksi. Kannustusta opettajalle, kun tämä tekee jotain ylimääräistä opiskelijoiden hyväksi.
Kritiikin tekee erityisen ongelmalliseksi se, että koemme negatiivisen palautteen voimakkaammin kuin positiivisen, ja se vaikuttaa enemmän käyttäytymiseemme. Arvostelut somessa voivat latistaa innostuksen tehdä yhteistä hyvää.
Psykologina olen jäänyt pohtimaan, miksi käyttäydymme tällä tavalla yhteistä hyvää romuttaen? Negatiiviset kommentithan johtavat siihen, että ihmiset yhä vähemmän haluavat hoitaa meille yhteisiä asioita. Tavallaan lisään omaa työtaakkaani arvostelemalla muita.
Kun itse olen huudellut ”väärin sammutettu” erinäisissä yhteyksissä, se on liittynyt sisäiseen vaativuuteeni ja kriittisyyteen, jonka kanssa olen saanut työskennellä lähes koko elämäni. Joskus huomaan etsiväni syylisiä, kun itsestä tuntuu pahalta, tai joku asia ei mene tavalla jolla odotan sen menevän.
Olen opetellut pysähtymään pahan tunteen äärelle, nimeämään sen, tunnistamaan siihen liittyvät ajatukset ja tulkinnat, huomaamaan miten kehoni reagoi ja millaiseen toimintaan paha olo minua yllyttää. Olen kokenut tämän tärkeäksi, sillä itseen ja muihin kohdistuva negatiivinen, ei-rakentava kritiikki on kuin halla, joka lopettaa keväällä puiden kukinnan ja jättää meidät ilman satoa. Puu ei kuole, mutta ei tuota satoakaan. Elämästä tulee hedelmätönä.
Yksi syy kriittiseen huuteluun ovat vaikeudet taidoissamme asettua katsomaan asioita eri näkökulmista. Teemme päätelmiä asioiden tilasta sen puutteellisen tiedon valossa, joka meillä on, ja annamme tämän perusteella viriävien tunteidemme ohjata toimintaamme. Ajattelen, että toinen on rikkonut jotain yhteistä sopimusta, jonka olen kuvitellut mielessäni, ja koska tästä ajatuksesta tulee paha mieli ja epäoikeutuksen tunne, reagoin syyttämällä toista vahingonteosta.
Tämän mallin tunnistan omassa käyttäytymisessäni hyvin. Ajattelemme usein että ajatuksemme ja tunteemme ovat totta. Kokemuksemme on toki aina todellinen, mutta totta ne eivät ole koskaan. Totuudella tarkoita tässä sitä, että ne eivät kerro ulkoisen maailman todellisuudesta millään varmuudella. Ne voivat toki heijastella ulkoista todellisuutta jollain tavalla, mutta meidän on tehtävä havaintoja ja hankittava tietoa, jotta voimme arvioida kuinka hyödyllisiä ne ovat.
Itse olen pyrkinyt suhtautumaan yhteisen hyvä tekemiseen niin, että sitä ei kiitosten perässä kannata tehdä. Jos teen asioita saadakseni hyväksyntää muilta, olen pahasti hakoteillä. Kannattaa vahvasti miettiä, mitkä motiivit ovat yhteisen hyvän tekemisen taustalla ja mihin syvempiin arvoihin työ perustuu, jos mihinkään. Olen huomannut, että tällöin on helpompi muiden ”väärin sammutettu” -huudot ohittaa ja keskittyä siihen, että tekee asiat niin hyvin kuin osaa ja ehtii. Tulos ei koskaan ole täydellistä ja jonkun toisen standardit eivät väistämättä täyty.
Olisiko sitten viisasta luopua kaikesta vapaaehtoisesta toiminnasta, kun saatan kriittisyydelläni vahingoittaa muista toimijoita ja toisaalta joutua kohtuuttoman kritiikin kohteeksi? Vastaus omalla kohdallani on ei. Voisin toki luopua kaikesta vapaaehtoistoiminnasta, mutta se tuntuu myös arvojeni vastaan kulkemiselta.
Ajattelen, että jokaisella on vastuu yhteisöjemme hyvinvoinnista. Jos heti kun joku pahoittaa mieleni, heitän hanskat tiskiin, niin samalla hylkään myös omat arvoni. Aikuisena olen vastuussa omista teoistani ja rakennan tai murennan yhteisöllisyyttä omalla käytökselläni. Siksi olen päättänyt hyväksyä, että tulen kohtamaan kritiikkiä kaikessa mitä tulen jatkossakin tekemään. Ja pyrin toimimaan itse rakentavasti. Jos jotain hajotan, pyrin kantamaan vastuun käyttäytymisestäni ja auttamaan korjaamisessa, mikäli apuni otetaan vastaan.
Tässä blogissa psykologi, psykoterapeutti Kalle Partanen kirjoittaa psyykkiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista ja ilmiöistä.
