Tapaustutkimusten kulta-aika on käsillä. Voimme päästä paremmin pureutumaan niihin psyykkisiin, sosiaalisiin ja biologisiin prosesseihin ja ilmiöihin, joilla on oikeasti väliä hoidon suunnittelun kannalta.
Nykyisessä koronatilanteessa osalla meistä mielenterveys on järkkynyt, ja ihan ymmärrettävästi. Muun muassa taloudellinen epävarmuus, sosiaalinen eristäytyminen, sairastumisen pelko ja huoli läheisistä ovat tekijöitä jotka voivat kuormittavat meitä kaikkia. Odotettavissa on, että yhä useammat hakeutuvat psykoterapiaan — ja hyvä niin. Olen itse psykoterapeuttina ollut jopa häkeltynyt siitä, miten hyvin psykoterapia toimii ja millaisia tuloksia sillä voidaan saada aikaan. Varsinkin kun emme vieläkään tiedä, mikä tarkalleen psykoterapiassa vaikuttaa.
Tiedämme kyllä, että emotionaalisella siteellä psykoterapeutin ja asiakkaan välillä on merkitystä, kuten myös luottamuksellisella ja turvallisella tunneympäristöllä, ja sillä että terapeutti tarjoaa asiakkaalle järkevän selityksen hänen pahoinvointiinsa, ja että terapiassa on tietyt prosessit tai rituaalit jotka auttavat asiakasta tekemään toipumisen kannalta hyödyllisiä asioita. Lähes kaikki terapeutit lienevät sitä mieltä, että edellä mainituilla tekijöillä on vaikutusta terapian tuloksiin. Nämä hyviä terapiatuloksia yhdistävät tekijät eivät kuitenkaan riitä asiakkaan yksilöllisen ja tehokkaan hoidon suunnittelemiseksi. Tieteen näkökulmasta emme vielä tiedä läheskään kaikkea psykoterapiaan vaikuttavista tekijöistä vaan toimimme peukalosääntöjen armoilla vailla tarkempaa ymmärrystä siitä, mihin ja miten meidän kannattaisi keskittyä työssämme asiakkaan kanssa.
Psykoterapiaa hakeville nykytilanne on hämmentävä. On lukuisia eri suuntauksia, joista valita. Muodikasta on, että suuntauksilla on usein kolmekirjaiminen lyhenne. Olisiko minulle sopivaa KKT, MBT, HOT, KAT, CFT, FAP, IPT vai ISTDP? Tarjolla on psykodynaamista, käyttäytymisterapiaa, kognitiivista terapiaa, toista ja kolmatta aaltoa. Mitä eroa eri terapioilla on? Mihin nämä erot perustuvat? Mikä sopisi minulle?
Kun tarkastelemme miten olemme tutkineet mielenterveydenhäiriöitä ja luokitelleet niitä, löydämme yhden syyn siihen miksemme ole löytäneet niitä yksilöllisiä prosesseja, joihin terapiassa kannattaisi vaikuttaa. Diagnoosit, joihin hoito ja tutkimus ovat perustuneet, ovat oleellisesti oireiden kuvauksia. Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa, että sinulle tai minulle on diagnosoitu vaikkapa masennus? Mitkä ovat olleet laukaisevat tekijät? Minulla ne voivat olla hyvin erilaiset kuin sinulla. Entä mikä auttaa masennuksesta ulos? Usealle toimii mm. oman aktiivisen ja mielekkään toiminnan lisääminen, mutta se ei yksistään kaikille riitä. Entä mitä muuta masennukseen liittyy? Masennuksen kylkiäisenä asiakas todennäköisesti kärsii myös ahdistuneisuudesta. Toisella masennuksen taustalla on tarkkaavuuden ongelmia ja traumaattista lapsuutta, toisella taas ei näitä ongelmia ole. Toiselle auttaa lääke ja toisella se vain pahentaa tilannetta. Masentunut voi olla monella tavalla ja hoito on suunniteltava yksilöllisesti, jotta se olisi mahdollisimman tehokasta ja vaikuttavaa. Diagnoosiluokitus ei anna psykoterapeutille kovinkaan paljon tukea hoidon suunnitteluun. Varsinkaan kun kahdella saman diagnoosin saaneella oirekuva voi erota huomattavasti ja samalla asiakkaalla voi olla useita päällekkäisiä diagnooseja.
Samaan aikaan koko terveydenhuoltojärjestelmämme nojaa diagnooseihin. Diagnoosiluokitukset ovat myös ohjanneet mielenterveyden häiriöiden tutkimusta. Ongelmana on vain se, että olemme luokitelleet asioita oireiden perusteella. Ja samojen oireiden taustalla voi olla hyvin erilaisia tekijöitä ja prosesseja ja tätä kautta hoidonkin pitää olla erilaista. Diagnoosiluokat ja tutkimus ovat perustunut pitkälti ihmisjoukkojen tutkimiseen, eivät yksilöiden. Mutta minua ei terapeuttina auta riittävästi tieto siitä, että keskimäärin masennus johtuu siitä tai tuosta, tai että sosiaalisten pelkojen taustalla ovat yleensä nämä tekijät, kun teen työtä tietyn asiakkaan kanssa jolla on oma ainutkertainen oppimishistoriansa ja konteksti jossa hän elää.
Katse onkin kääntymässä yksilöllisten prosessien tutkimukseen. Tapaustutkimusten kulta-aika on käsillä. Voimme päästä paremmin pureutumaan niihin psyykkisiin, sosiaalisiin ja biologisiin prosesseihin ja ilmiöihin, joilla on oikeasti väliä hoidon suunnittelun kannalta, ja joilla saamme tehokkaita tuloksia aikaan ja voimme lisätä asiakkaan hyvinvointia.
Viime viikonloppuna ACBS Suomen vuosikokouksessa psykologian tohtori Katariina Keinonen, uusi puheenjohtajamme, ja kouluttajapsykoterapeutti Sanna Turakka toivat esille, että keskeinen ongelma psykoterapiakentällä on, että emme vieläkään osaa kovin hyvin vastata psykologi Paul Gordonin 1969 esittämään kuuluisaan kysymykseen: mikä hoito on tehokkainta ja kenen toimesta tehtynä, kenelle, mihin asiaan, milloin ja miten?
He hakivat vastausta uudesta psykoterapiatutkimuksen ja hoidon suunnasta: prosessipohjaisesta psykoterapiasta. Ajatus on radikaali. Voisimmeko luopua eri psykoterapiabrändeistä ja opinkappaleista? Voisimmeko luopua häiriökeskeisyydestä ja keskittyä hyvinvointiin vaikuttaviin ilmiöihin laajemmin? Voisiko tavoitteena olla lisätä asiakkaan hyvinvointia eikä poistaa jotain, joka sinällään on normaalia ihmisen tunnevaihtelua, kuten ahdistusta? Ahdistuneisuus on esimerkki ilmiöstä joka koskettaa meistä jokaista, se on evoluution myötä kehittynyt tapa reagoida ja tuntea. Ja joissakin tilanteissa on täysin ymmärrettävää ja normaalia olla ahdistunut. Fokus siirtyisi niihin prosesseihin ja ilmiöihin jotka ovat yhteydessä hyviin hoitotuloksiin. Keinonen muistutti, että vaarana on että prosessipohjaisesta terapiastakin voi pahimmillaan tulla vain yksi uusi brändi psykoterapiakentälle tai että kentälle tulee useita eri prosessipohjaisia terapioita jotka luovat omat käsitteensä ja tutkimustraditionsa jotka eivät keskustele keskenään.
Vaikka psykoterapiatutkimuksessa on suuria haasteita, eivät ongelmat käytännössä ole estäneet hyvän hoidon toteuttamista. Viittasin jo aiemmin siihen, että psykoterapiassa saadaan aikaan hyviä hoitotuloksia. Tutkimusta on alalla tehty ja tuloksia voidaan hyödyntää ongelmista huolimatta. Oma psykoterapiatyöni nojaa funktionaaliseen kontekstualismiin ja funktionaaliseen käyttäytymisanalyysiin ihmisen tilanteesta. Käytännössä tämä tarkoittaa että yritämme ottaa asiakkaan kanssa selvää tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet hänen kohdallaan ongelmien syntyyn, tekijöistä jotka ylläpitävät ongelmia ja tekijöistä ja prosesseista joihin hoidossa voimme vaikuttaa, jotta asiakas voisi elää itsensä kannalta mielekästä elämää. Samalla pyrin luomaan luottamuksellisen ja lämpimän työskentelysuhteen. Olemme siis jo matkalla kohti prosessipohjaisuutta kollegojemme kanssa, kuten Turakka luennossaan muistutti meitä.
Minun on myös tiedettävä, mitä mittaan ja miten, jotta voimme todeta, onko hoidosta ollut hyötyä. Yksilötasolla tämä onkin aika suoraviivasta, mutta jotta saisimme koostuneempaa tietoa vaikuttavista prosesseista yli yksilöiden, kohtaamme haasteita. Meidän pitäisi tietää, mitkä prosessit ovat niitä joita kannattaisi seurata, mihin pitäisi pyrkiä vaikuttamaan ja sopia miten niitä yhteisesti mitataan. Vain näin laajempi tietopohja pääsisi karttumaan.
Uskon, että kaikki psykoterapeutit pyrkivät jäsentämään työskentelyään ja jollakin tavalla arvioivat onnistumista työssään oman viitekehyksensä puitteissa. Koen itse ongelmalliseksi sen, että meillä on puutteita näiden psykoterapiaan vaikuttavien prosessien tutkimuksessa, jotta voisin omassa työssäni tehostaa ja kohdentaa hoitojani entistä paremmin asiakkailleni sopiviksi. Koen, että teen ihan järkeviä juttuja ja joista on myös tieteellistä näyttöä, mutta samaan aikaan huomaan että tiedoissamme on paljon aukkoja ja osa väitteistämme lepää tutkimusten varassa, joissa yksilöllisiä prosesseja ei ole eritelty, tai ratkaisumme perustuvat puhtaasti uskomuksiin ja intuitioon. Nämä voivat osoittautua oikeiksi ja hyödyllisiksi, mutta jos emme niitä tutki, emme oikeasti tiedä mikä terapiassa vaikuttaa.
Jos me kaikki kliinikot ja tutkijat päättäisimme keskittyä siihen, mikä on yhteistä hyvinvointia tuottavissa terapioissa, voisimme auttaa asiakkaitamme yksilöllisemmin ja tehokkaammin. Meidän ei tarvitsisi nojata oirekuvauksiin ja diagnooseihin hoidon suunnittelussa ja tutkimuksessa, vaan voisimme tutkia mitkä ovat niitä prosesseja joihin meidän kannattaa asiakkaidemme kanssa keskittyä. Jos keräisimme niistä tietoa yksilötasolla kliinisessä työssämme, voisimme saada kerättyä valtavan määrän tietoa siitä mikä hoito toimii tehokkaimmin, kenen toimesta, kenelle, mihin ongelmaan ja milloin.
Voisimme osoittaa vääräksi jotkut otaksumamme tai huomata jonkin aiemmin huuhaaksi uskomamme olevan yhteydessä hyvinvoinnin kasvuun asiakkaalla. Olennaista on systeemaattisesti myös mitata tuloksia, tavalla tai toisella. Haasteena näen sen, että olemme kovin rakastuneita omiin totuuksiimme ja sanoihin millä kuvaamme niitä. On vaikeaa olla avoin ja katsoa asioita uusista ja vieraista näkökulmista. Ja mikä tuntuu vaikealta, sitä kaihdamme, jos helpompi ja tutumpi tapa on käytettävissämme.
Huomaan, että tämä uusi ajattelutapa haastaa myös itseäni. Olisiko aika luopua hetkeksi lähestymistapojemme erilaisista kartoista ja suunnata katseemme maastoon, työhömme asiakkaan kanssa? Voimme yhdessä pyrkiä löytämään sanat millä näkemäämme voimme kuvata, niin että osaamme piirtää sellaisia karttoja joita voimme yhdessä tutkia ja joista keskustella yhteisellä kielellä.
Toivon, että kahdenkymmenen vuoden päästä kun lapsiemme sukupolvi etsii itselleen hädän hetkellä terapeuttia, olisi vain yksi tutkimukseen ja tieteeseen perustuva psykoterapia. Oleellista olisi vain löytää vastaus Paul Gordonin kysymykseen kuka olisi minulle sopiva ihminen, kenen kanssa yhteistyö tuntuu helpolta aloittaa. Muihin kysymyksiin olisimme jo saaneet vastauksia siihen mennessä ja psykoterapeuttina osaisin luotettavasti arvioida yhdessä asiakkaan kanssa mitä asiakkaan kanssa kannattaisi tehdä, mikä olisi tehokkainta, milloin ja miten. Ja onko minulla terapeuttina tarpeeksi osaamista tämän asiakkaan kanssa työskentelemiseen ja hänen hyvinvointinsa lisäämiseen. Tätä kaikkea teen nytkin, mutta päätökseni lepää mielestäni vielä liikaa intuitioni, kokemukseni ja teoreettisen tiedon varassa. Unelmani on, että yhdessä muiden terapeuttien ja tutkijoiden kanssa saataisiin aikaan muutos tähän tilanteeseen. Ja palkintona olisi ihmisten hyvinvoinnin lisääntyminen. Kysymys kuuluu: haluammeko lisätä onnellisuutta vai olla oikeassa?
Tässä blogissa psykologi, psykoterapeutti Kalle Partanen kirjoittaa psyykkiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista ja ilmiöistä.
