Kävin viikonloppuna katsomassa ”Miehen kosketuksen” Espoon teatterissa. Näytelmässä yhdistettiin erilaisten suomalaisten miesten kokemuksia kosketukseen ja koskettamattomuuteen liittyen ja asiantuntijoiden näkökulmia asiaan. Viimeaikaisten kammottavien poikiin kohdistuneiden rikosten valossa näytelmä on erittäin ajankohtainen. Tätä teemaa myös näytelmässä sivuttiin.
On surullista, että juuri hoivaava kosketus nähdään usein miehisyyttä vähentävänä asiana, se voimakkaasti erotisoidaan, tai leimataan homosteluksi. Julkisuuteen tulleissa kammottavissa lapsiin kohdistuneissa rikoksissa hellyys ja hoiva loistavat poissaolollaan. Miehet koskettavat poikia rikkoen ja väkivaltaisesti. Siksikö ettei heitä ole hoivattu ja kosketettu riittävästi ja normaalilla tavalla? Siksikö, että miehen on hyväksyttävää olla väkivaltainen ja hyväksikäyttää heikompiaan?
Ilman hoivaavaa kosketusta emme opi pitämään huolta jälkikasvustamme ja toisistamme. Tämän osoitti Harry Harrow jo puoli vuosisataa sitten tutkimuksissaan apinakeinoemojen kanssa. Apinan poikaset valitsivat aina mieluummin keinoemon, jota oli pehmeämpi ja lämpimämpi koskettaa, silloinkin kun tämä keinoemo ei tarjonnut ravintoa. Kosketus on läheisyyden keskeinen osatekijä ja läheisyys on perustarve. Tarvitsemme kosketusta ja läheisyyden kokemusta kasvaessamme terveiksi aikuisiksi.
Yhdysvalloissa käydään parasta aikaa kiivasta keskustelua simputuksesta mm. urheilukontekstissa. Ilmi on tullut myös seksuaalista väkivaltaa ja nöyryyttämistä poikien välillä. On pysähdyttävää huomata, että miesten välisessä kulttuurissa näyttää välillä olevan sallitumpaa että miehet hakkaavat ja raiskaavat toisia miehiä, kuin että halaisivat tai pitäisivät toisiaan kädestä. Tämä koskettamisen pelko johtaa pahimmillaan kulttuuriin, jossa isät eivät uskalla koskettaa hoivaavasti lapsiaan, lastentarhan sedät hoivattaviaan, eivätkä opettajat oppilaitaan. Samaan aikaan kosketuksen, hoivan ja hyväksynnän tarve on ja pysyy, pojillakin. Sen puutetta hyväksikäyttäjät osaavat käyttää taitavasti hyväkseen.
Meidän olisi hyvä opettaa lapsillemme miten meitä saa koskettaa. Ja oppia tunnistamaan mikä tuntuu itsestä hyvältä. Koskettamiselle on myös tyypillistä, että se tapahtuu usein aikuisten ehdoilla. ”Tule ukin syliin!”, tai ”anna äidille hali!”. Olisi viisasta opettaa lapselle, että tämä voi aina tulla syliin, mutta hän saa aina sanoa sylille myös ei. Pojillekin olisi hyvä kertoa omilla teoillaan, että koskettaminen on jotain, mikä tehdään yhteisymmärryksessä. Molempien pitää haluta sitä. Ja jos sanoo ei, niin se ei ole sen kummempi asia.
Näytelmää varten haastatellut miehet kertoivat riipaisevasti hoivaavan kosketuksen kaipuustaan ja mitä sen puutteesta tai kovakouraisesta koskettamisesta oli elämässä seurannut. Koskaan ei ole liian myöhäistä katkaista haitallisen koskemattomuuden kierrettä omassa elämässään. Seuraavat sukupolvet voivat vapautua isiensä synneistä. Näytelmä on vain yksi ilmentymä siitä, että kammo koskettamiseen uskalletaan nykyisin yhä useammin kyseenalaistaa.
Tässä blogissa psykologi, psykoterapeutti Kalle Partanen kirjoittaa psyykkiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista ja ilmiöistä.
