Pyrkimysten tärkeydestä: mistä puhumme, kun puhumme psykologisista tarpeista?

“Kohtele toista niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” on ihan hyvä ohje meille psykologian ja ihmistieteiden asiantuntijoille. Parempi ohje lienee, että “kohtele toista kuten hän haluaisi itseään kohdeltavan”. Paras ohje on mielestäni: “Vastaa ihmisen tarpeeseen, älä tunneilmaisuun.”

Mutta mitä psykologiset tarpeet sitten lopulta ovat? Miten ne määritellään ja miten voin ne tunnistaa? On vaikeaa joskus oivaltaa, että vihaisen ja tylyn vaikutelman antava asiakas voi olla pohjimmiltaan kauhuissaan ja taustalla on kokemus, että hän ei ole tullut kanssamme kuulluksi ja hyväksytyksi. Kokemus siitä, että tulee hyväksytyksi, on yksi perustavanlaatuisista tarpeistamme.

Olen käytännössä huomannut, että kun puhumme asiantuntijoina psykologisista tarpeista ja pyrkimyksistä saatamme hahmottaa ne hieman eri tavoin. Jos tarpeet olisivat katedraali, toinen puhuu kantavista rakenteista, kun toinen puhuu rakennuksen tyylisuunnasta ja ornamenteista. Keskustelussa sekoittuu a) mikä on meille sisäsyntyistä ja b) mitä kaipaamme muilta. Ja näinhän sen tulee ollakin, tarve on sekä että: jotakin minussa, joka vaatii usein jotakin sinulta. Tästä voi syntyä kuitenkin sekaannuksia. Olen selvyyden takia jakanut psykologiset tarpeet/pyrkimykset kahteen luokkaan:

Sisäsyntyiset pyrkimykset asettavat ikään kuin jännitteitä suhteessa ympäristöön, jotka koemme tarpeiksi ja tunnemme tunteina. Mitä leipä on nälälle, sitä läheisyys on yksinäisyydelle.

Selkeyden vuoksi tässä tekstissä viittaan ensinnä mainittuun pyrkimyksinä ja jälkimäisiin tarpeina ympäristöltä tai muilta. Nämä käsitteet eivät ontologisesti ole toistensa vastinpareja, vaan kaksi näkökulmaa samaan ilmiöön. Käsittelen ensin ensimmäistä näkökulmaa ja palaan toiseen myöhemmin tekstissä.

Mitä ovat psykologiset pyrkimykset?

Psykologiset pyrkimykset motivoivat kaikkea käyttäytymistä, myös ajatteluamme. Niiden tiedostaminen on tärkeää missä tahansa ihmissuhdetyössä, jotta voimme ymmärtää mitä ihmisen käyttäytyminen palvelee.

Kun puhun psykologisista pyrkimyksistä, haluan kommunikoida, että ihmisellä on sisäsyntyisiä tarpeita, joiden jo kuviteltu täyttyminen on erittäin palkitsevaa ja tuntuu perustavanlaatuisella tavalla tärkeältä. Esimerkiksi hyväksymis- ja omistautumisterapian arvot linkittyvät tiiviisti näihin pyrkimyksiin.

Välillä ulkopuolisille käyttäytyminen voi näyttää täysin järjettömältä, kuten esimerkiksi viiltely tai itsensä uuvuttaminen työtaakan alle. Mutta kun lähemmin tarkastelemme käyttäytymistä, tulee ymmärrettäväksi mikä motivoi näennäisesti järjettömään käyttäytymiseen.

Olen jakanut nämä pyrkimykset Steven Hayesia mukaillen kuuteen eri perustavanlaatuiseen psykologiseen pyrkimykseen. Tässä tekstissä psykologiset pyrkimykset ymmärretään perustavanlaatuisina, osin biologisesti ja osin kielellisesti muotoutuneina. Tämä kuuden pyrkimyksen malli on yhteensovitettavissa kontekstuaalisen käyttäytymistieteen (Hayes, 2019), itseohjautuvuusteorian (Deci & Ryan, 2000) sekä kiintymyssuhdeteorian kanssa (Mikulincer & Shaver, 2007).

Olen kliinisessä työssäni työnohjaajana, valmentajana ja psykoterapeuttina huomannut, että jaottelu on ollut käytännössä hyödyllinen työkalu. Sen avulla olen kyennyt syvemmin tavoittamaan ja ymmärtämään asiakkaitteni kokemusta ja miksi he toimivat kuten toimivat.

Ilman ymmärrystä siitä mihin ihminen pohjimmiltaan pyrkii, funktionaalisen jäsennyksen tekeminen on käytännössä mahdotonta. Hayesin jaotteluun sisältyy myös Decin ja Rayanin itsemääräytymisteorian kolme luokkaa, ne on mainittu alla olevassa listassa ensimmäisinä. Kun pyrkimys tulee kohdatuksi, on se palkitsevaa ja jos pyrkimykset eivät tule kohdatuksi, se koetaan ei-haluttavana, epämiellyttävänä.

Se mikä ihmisen toimintaa motivoi on tietenkin yhteydessä siihen millaista tukea hän kaipaisi ympäristöltään kehittyäkseen tasapainoiseksi ihmiseksi. On hyvä pitää nämä asiat kuitenkin erillään, kaikkien pyrkimysten täydellinen tyydyttyminen ei välttämättä ole hyväksi; saati edes mahdollista. Myös maailman rajallisuuden kohtaaminen on tärkeää.

Mitä tarvitsemme muilta, mitä kaipaamme ihmisinä?

Jäsennän tarpeet muilta joksikin, joihin tarvitaan vaste yksilön ulkopuolelta; ne liittyvät kontekstiin jossa yksilö elää. Erilaisia näkökulmia on esitetty siitä, mitä ympäristöltä kasvaessamme ja kehittyessämme kaipaamme, mutta päätin ottaa tähän käsittelyyn alla olevan listauksen ihmisen perustarpeista, jonka olen perustanut pitkälti mm. skeematerapiassa käytettyyn jaotteluun (Young, Klosko, Weishaar 2003). Jos perustarpeet täysin torpataan, seurauksena on erilaisia sosiaalisia ja mielenterveydellisiä epätoivottuja seurauksia.

Tarvitsemme muilta seuraavia asioita:

Alla olevassa taulukossa on verrattu psykologisia pyrkimyksiä ja tarpeita ympäristöltä. On huomattavaa, että ne asiat mitä tarvitsemme kehittyäksemme tasapainoisiksi ihmisiksi, linkittyvät useisiin eri psykologisiin pyrkimyksiin. Samaan aikaan toimintaamme on motivoimassa useampi pyrkimys, jotka voivat olla ristiriidassa keskenään. Taulukoissa on mutkia siis laitettu hieman suoriksi.

Taulukko: Kuusi psykologista pyrkimystä vs. tarpeet ympäristöltä

Alla on vielä tarkemmin jaoteltu se mitä ympäristöltä tarvitsemme ja mihin pyrkimyksiin ne pääasiassa liittyvät.

Psykologiset pyrkimykset voivat kanavoitua haitallisesti, jos tarpeisiimme ei riittävällä tavalla vastata

On huomattavaa, että riippumatta siitä, miten ympäristö meitä kohtelee, psykologiset pyrkimyksemme pysyvät samoina. Jos ympäristö ei riittävällä tavalla tue kehitystämme, pyrkimykset kanavoituvat tavoilla, jotka ovat usein haitallisia. Jos kasvuympäristömme ei hyväksy tunteiden ilmaisua ja omista tarpeista kertomista, niin ehkä voimme saavuttaa muiden hyväksynnän uhrautumalla, miellyttämällä tai olemalla erittäin hyvä jossakin?

Olin vuosia sitten Lontoossa Yvonne Barnes-Holmesin työpajassa, jonka paras anti oli ymmärrys siitä, että se minkä asiakas tuo ongelmana ensin esille, ei yleensä ole se pohjimmainen ongelma. Pitää kaivaa syvemmälle ja tutkia asiakkaan pyrkimyksiä ja tunteita. Niiden avulla saadaan ymmärrys siitä mitä ihminen todella kaipaa, mihin hän haluaisi pyrkiä.

Esimerkiksi itsetuhoisen asiakkaan perimmäinen ongelma ei ole se että hän haluaa tappaa itsensä tai edes masennus, vaan esimerkiksi  se että hän kokee, että on kamala ja inhottava ihminen jota kukaan ei halua ja jota kukaan ei voi auttaa. Tällöin pyrkimys yhteyteen muiden kanssa on täysin torpattu ihmisen kokemusmaailmassa.

On varsin ymmärrettävää, että elämän jatkaminen ilman toivoa tämän perustarpeen toteutumisesta voi tuntua liian raskaalta ja masentavalta. Hoidossa on ennen pitkään mentävä tuon pyrkimyksen äärelle ja muokattava hoitosuhdetta niin, että siinä vastataan näihin pyrkimyksiin riittävällä tavalla. Voidaan puhua vanhemmoinnista tai terapiasuhteen parantavasta vaikutuksesta. Ympäristöä (terapeutin käyttäytymistä) tarvitsee muokata, jotta toinen voi oppia miten saada se mitä hän todella kaipaa. Toki realistisissa rajoissa.

Alla oleva taulukko pyrkii jäsentämään, miten psykologisten tarpeiden kohtaamattomuus voi aiheuttaa pyrkimysten kanavoitumisen tavoilla, jotka ovat yksilön hyvinvoinnin kannalta katalia. Periaatteessa taulukossa voisi olla listattuna valtava määrä ongelmallista käyttäytymistä mielen pahoinvoinnin taustalla, mutta tilanpuutteen takia olen nostanut esille vain joitakin esimerkkejä siitä, miten kohtaamattomuus voi kanavoitua.

On hyvä huomata, että kaikki pyrkimykset ovat pöydällä samaan aikaan, toisilla pyrkimyksillä on vain isompi painokerroin eri tilanteissa. Esimerkiksi parisuhteessa korostuu yhteys toiseen, mutta myös pyrkimys tuntea tunteita on toki mukana kuten myös ennakoitavuus. Ihmiset eivät myöskään ole samanlaisia. Jollekulle koherenttius voi olla parisuhteessa äärimmäisen tärkeää – “minun täytyy tietää tarkasti mikä olen sinulle?” – toiselle se ei ole niin keskeistä.

Pyrkimysten paradoksaalinen kanavoituminen

Pyrkimykset vaikuttavat usein käyttäytymiseen paradoksaalisesti: jos koemme että se mitä kaipaamme ei voi toteutua, pyrimme välttämään tilanteita, joissa tuo kaipuu voisi tulla kipeästi esille. Esimerkiksi, jos koemme että emme tule hyväksytyiksi sellaisina kuin olemme, saatamme välttää tilanteita joissa on mahdollista tulla torjutuksi. Pyrkimys yhteyteen muihin voi johtaa siis käänteisesti siihen, että vältämme muiden seuraa. Saamme sen mitä halusimme välttää.

Pyrkimykset myös toimivat samanaikaisesti käyttäytymistä motivoimassa. Jos en koe suhteellista varmuutta siitä, että muut hyväksyvät minut, miksi ottaisin riskin ja asettaisin itseni ikävään tilanteeseen, kun voin ennakoida paremmin mitä tapahtuu, jos en hae yhteyttä muihin? Pyrkimys ennakoitavuuteen vetää pitemmän korren, koska se voidaan varmemmin tyydyttää. Parempi siis pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

Pyrkimykset muokkaavat aina käyttäytymistä

Olen tässä tekstissä pyrkinyt tuomaan esille, miten ympäristön vaste psykologisiin pyrkimyksiimme vaikuttaa hyvinvointiimme. Voidaan ajatella, että käyttäytyminen on aina myös sisäisesti motivoitunutta, mutta ympäristö voi torpata mielekkäitä väyliä. Tämä johtaa siihen, että joudumme purjehtimaan periferiassa, jossa on tarjolla vain haaleita rippeitä siitä, mitä todella kaipaamme.

Voimme myös itse pysähtyä huomaamaan, saammeko sitä mitä haluamme vai tulisiko jonkin muuttua? Voisimmeko kokeilla uusia tapoja toimia tai uusia toimivampia ympäristöjä? Jos teen aina sitä mitä olen aina tehnyt, saan aina sitä mitä olen aina saanut.

Emme voi vaikuttaa siihen, millaiseksi evoluutio meidät kehitti, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten kohtelemme toisiamme ja kasvatamme lapsiamme. Voimme vaikuttaa, miten kohtaamme itsemme ja muut; yhdessä muiden kanssa.

Sarja teemasta jatkuu uusilla kirjoituksilla tunteista ja motivaatiosta, otan mielelläni vastaan palautetta ja mielipiteitä tästäkin tekstistä osoitteeseen kalle.partanen (at) gmail.com.

Lähteitä:

Deci, E. L., & Ryan, R. M. (2000). The “what” and “why” of goal pursuits: Human needs and the self-determination of behavior. Psychological Inquiry, 11(4), 227–268.

Hayes, S. C. (2019). A liberated mind: How to pivot toward what matters. Avery/Penguin Random House.

Mikulincer, M., & Shaver, P. R. (2007). Attachment in adulthood: Structure, dynamics, and change. The Guilford Press.

Young, J. E., Klosko, J. S., & Weishaar, M. E. (2003). Schema Therapy: A Practitioner’s Guide.